Pieruhuumoria uudelta ajalta

Pieruhuumoria uudelta ajalta

”No sanohan, kysyi Will (jos osaat) mikä on se joka syntyy maailmaan ilman henkeä, päätä, nenää, huulta tai silmää, mutta silti juoksee hirmuisesti karjuen ympäri maailmaa kunnes kuolee? Tämäpä ihme, sanoi kuningas, eikä tavallinen kysymys, enkä osaa siihen vastata. No, sanoi Will, sehän on pieru.”

Ihminen ei ole kovin paljon muuttunut neljässäsadassa vuodessa. Pieruhuumori naurattaa yhä. Varhaismodernin ajan tapakulttuuri on piereskelyn suhteen yllättävän lähellä omaa aikaamme. Ilmavaivoja hävettiin ja niitä yritettiin piilotella, mutta vahingon sattuessa muilla läsnäolijoilla oli hauskaa.

1600-luvun käytösoppaat ja kasvatuskäsikirjat ohjeistivat lukijoita piereskelemään tahdikkaasti. Ilman pidättämistä sisällä pidettiin vaarallisena, mutta syntyvät äänet tuli mahdollisuuksien mukaan peittää, vaikkapa yskimällä, kuten humanistien kasvatusoppaan kirjoittanut Erasmus Rotterdamilainen ehdotti. Karkeammat vääräleuat ehdottivat syyn vierittämistä nuorten naisten niskoille, joiden somasta punastumisesta saattoi sitten vielä erikseen nauttia.

Piereskely oli erityisen harmillista naisille. Runoilija John Davies kirjoitti vuonna 1590 lyhyen runon erään Leuca-nimisen neidon lipsahduksesta:

”Leucalta kerran seurueessa iso pieru pääsi,
Jotkut sitä nauroivat, hän juoksi ulos karkuun,
Vaan häpeästä hulluna hän hansikkaansa jätti
Ja nouti sitten turvautuen viehkoon kainosteluun
Vaan kun piti sanomansa, hansikas,
Pieru, sanoi hän, ja kaikki lisää nauroivat.”

Toisaalta myös miehet saattoivat kokea suurta häpeää ilmavaivoistaan:

”Oxfordin jaarli, kumartaessaan kerran syvään kuningatar Elisabethille, sattui päästämään Pierun, josta hän oli niin hämillään ja häpeissään, että lähti ulkomaanmatkoille seitsemäksi vuodeksi. Kuningatar toivotti hänet hänen palatessan tervetulleeksi kotiin ja sanoi: Lordi hyvä, olinkin unohtanut sen pierun.”

Tämä kasku päätyi erääseen kuuluisien miesten pienoiselämänkertojen kokoelmaan, vaikka Oxfordin jaarli Edward de Vere olisi tuskin halunnut jäädä historiankirjoihin tästä syystä. Aikoinaan vielä tunnetumpi oli kuitenkin ”Suuri parlamenttipieru” , jonka onneton päästäjä oli englantilainen parlamenttiedustaja Henry Ludlow. Vuonna 1607 parlamentin alahuoneen oli juuri määrä kuulla tärkeä viesti ylähuoneelta, kun SE tapahtui. Ludlow joutui kansanedustajien naurun kohteeksi, mutta mikä vielä pahempaa, hänen pieruaan muisteltiin vuodesta toiseen oikeusoppineiden laatimassa hienossa runoelmassa – ja muistellaan edelleen.

Eräässä aikakauden vitsissä tiedustellaan maailman iloisinta asiaa. Se on tietenkin pieru, sillä se laulaa kehdosta hautaan. London Jests -kokoelmassa puolestaan kerrotaan koomisesta muistokirjoituksesta eräälle vallasnaiselle: ”tämän marmorilaatan alla lepää T---D, tuoksuva ja kuulu Perstuuli, joka ei ollut koskaan hengästynyt – ennen kuin Kuolema tukki hänen takapiippunsa”

 Pieruhuumorista piti myös uskonpuhdistaja Martti Luther, jonka mielestä paholaista vastaan sopi taistella vaikka pieraisemalla päin naamaa. Luther kyllästyi erääseen turhan tarkkaavaiseen oppilaaseensa, joka kirjoitti ylös hänen jokaisen sanansa, joten hän ”päästi tuulta takamuksestaan ja käski poikaa lisäämään tämän uljaan teon muistiinpanoihinsa”.

Uuden ajan alussa oli eräs erityinen ihmisryhmä, joka ei hävennyt ilmavaivojaan, ja joilta piereskelyä jopa odotettiin – nimittäin narrit. ”Laulavat takapuolet” olivat yksi narrien suosituimmista instrumenteistä, ja ne sopivat hyvin yhteen muiden koomisissa esityksissä käytettävien soittimien, kuten pillien ja rumpujen kanssa. Monien pieruesitysten näyttämönä oli päivällispöytä tai ruokailun jälkeinen yhteinen huvitteluhetki, jolloin narrien esitykset myös säestivät ja peittivät läsnäolijoiden ilmavaivoja.

Anu Korhosen mukaan 1600-luvun ilmavaivoihin suhteellisen rennosti suhtautunut ajanjakso muuttui vähitellen tiukkapipoisemmaksi, ja 1700- luvulta aina 1950-luvulle vallitsi pierujen piilottamisen kausi. Pieruhuumori on kuitenkin yleismaailmallista, ja Teksasin yliopiston lingvistiikan tutkija  Salvadore Attardo vakuuttaa, että pieruvitseille nauroivat jo muinaiset assyrialaiset.

 

Lähde: Anu Korhonen: Kiusan henki. Sukupuoli ja huumori uuden ajan alussa.
Lainausten suomennukset: Anu Korhonen
Bagdad, rauhan kaupunki

Bagdad, rauhan kaupunki

Turks- ja Caicossaarten epäonniset vaakunat

Turks- ja Caicossaarten epäonniset vaakunat