Sukellusvenemiehenä maailmansotien Saksassa

Sukellusvenemiehenä maailmansotien Saksassa

On vaikeaa ymmärtää miksi kukaan tervejärkinen mies suostui värväytymään sukellusvenemiehistöön aikana, jolloin sukellusveneitä oltiin kehittämässä sotakoneiksi. Sukellusveneet olivat 1900-luvun alussa varsinaisia surmanloukkoja, ja Saksan laivaston keskuudessa niitä kutsuttiinkin rautaisiksi ruumisarkuiksi. Ensimmäiseen maailmansotaan mennessä sukellusveneet olivat kuitenkin kehittyneet niin, etteivät ne enää yleensä surmanneet miehistöään, ja palvelusta sukellusvenemiehistössä arvostettiin korkealle.  Sukellusveneisiin liittyi uutuudenhohtoa ja gloriaa, eivätkä vaihtoehdot muissa armeijan haaroissa olleet välttämättä sen miellyttävämmät. Toisen maailmansodan aikana Saksan valtio levitti innokkaasti propagandaa sukellusvenemiehistön etuoikeutetusta asemasta Saksan merivoimien eliittijoukkona, ja sukellusvenemiehistö valittiinkin tuhansien joukosta vaativien fyysisten ja psykologisten kokeiden perusteella.

Arki sukellusveneessä oli kaikkea muuta kuin mukavaa: sukellusveneet olivat hyvin ahtaita suppiloita, joiden halki kulki valtava määrä erilaisia putkia. Jokainen kuutiometri oli hyödynnetty tehokkaasti, ja varsinkin alkumatkasta sukellusveneen jokainen mahdollinen tila, muukaanlukien vessa, oli täytetty elintarvikkeilla. Tuoreita kasviksia säilytettiin aluksen viileimmissä paikoissa ampumatarvikkeiden joukossa, savulihat roikkuivat pitkin aluksen sisätiloja kulkevissa putkissa ja makkarat ja kinkut ripustettiin keulan torpedoputkien väliin. Valtaosa syötävästä ruuasta oli kuitenkin säilykkeitä. Vettä säännösteltiin tiukasti, ja jos halusi ajaa partansa, oli käytettävä ylijäänyttä aamuteetä. Peseytyminen oli kiellettyä, tosin hampaidenpesuun saattoi saada puolikkaan vesikupillisen joka toinen päivä. Joissain osisissa venettä pystyi liikkumaan ainoastaan kontaten, ja melko vähäinenkin aallokko sai aluksen heilumaan niin että ”hernekeitot lensivät pitkin seiniä”. Matruusi Wolfgang Schiller kertoi nukkuma-oloista seuraavasti:

”Nukkumisesta voi todeta seuraavaa: vahtivuorossa olevien makuupaikat olivat kierrossa. Punkat eivät ehtineet kylmetä, sillä yhden noustessa toinen tuli lepäämään. Vaihto tehtiin neljän tunnin välein. Miehet lähtivät tähystämään, eikä sänkyjä ollut tarpeeksi. Ensimmäisinä alukseen nousseet miehet makasivat säkkien päällä ja riippumatoissa – kokki roikkui yleensä keskellä torpedon yläpuolella, sillä hänelläkään ei ollut omaa petiä. Heitä kutsuttiin ’vapaavahdeiksi’, joille ei ollut varattu makuusijaa. Minä sain oman makuupaikan, mutta se ei kelvannut muille, koska siinä oli vaikea rentoutua. Minun punkassani saattoi maata ainoastaan selällään, sillä pään päällä kulkenut paksu putki esti kääntymisen kyljelleen.”

Suurin yksittäinen ongelma oli sisäilman laatu. Pieneen tilaan sulloutuneena eli yhteensä yli 30 miestä, usein hengittämättömissä nahkavaatteissa ja ilman mahdollisuutta peseytyä. Dieselpolttoaineen katku levisi veneen jokaiseen nurkkaan ja sai kaiken ruuan ja juoman maistumaan öljyltä. Lisäksi syvällä veden alla sukellusveneen sisäilma alkoi muistuttaa troopiikin suota, ilma oli kuumaa, kosteaa ja sakeaa, ja toisinaan lämpömittarin lukema ylitti 35 astetta. Lämpimän sisäilman ja kylmän veden välinen kontrasti aiheutti kosteuden tiivistymistä, jota miehistö kutsui ”U-venehieksi”. Tiivistynyt kosteus keräsi ilmasta öljyä, joka kertyi kahvin pinnalle pieneksi öljylautaksi.

Ihosairaudet olivat sukellusvenemiehistön keskuudessa yleinen vitsaus. Kostean ja seisovan ilman aiheuttamat vaivat levisivät nopeasti ahtaassa tilassa. Käytössä oli vain yksi pieni vessa, joka voitiin tyhjentää vain U-veneen ollessa pinnalla matalassa vedessä, sillä muuten vedenalainen paine olisi työntänyt jätökset takaisin sukellusveneeseen. Näin välillä kävikin, varsinkin uusille miehistöille, ja sitä kutsuttiin ”U-venekasteeksi”.  Alle 25 metrissä vessaa ei voinut käyttää, vaan silloin turvauduttiin ämpäreihin. Vessoista peräisin oleva lemu levittäytyi tehokkaasti ympäri sukellusvenettä. Saksalaisten vangiksi jäänyt Eric Moncton totesi oloista seuraavaa:

”U-163 oli täynnä saastaisia ja luotaantyöntävän näköisiä torakoita, joiden kantaa ei yritetty pitää kurissa saati sitten pienentää. Otuksia ryömi joka paikassa, sillä niiden ulottuville jätettiin ruokaa ympäri alusta. Säilykkeiden varastoimiseen käytetyt liukulokerot ja kaapit kuhisivat torakoita, jotka hankaloittivat nukkumista ja lepäämistä.”

Ei myöskään sovi unohtaa sukellusvenemiehistön yllä jatkuvasti leijailevaa uhkaa tuskaisesta hitaasta tukehtumiskuolemasta pimeässä teräsputkessa merenpohjassa. Sukellusveneen miehistön oli uskottava henkensä veneen kapteenin huomaan, sillä heillä ei itsellään ollut mitään mahdollisuutta nähdä ympäristöään. Sukelluksissa ollessa myös  veneen ohjaajan kyky nähdä oli erittäin rajoittunut, sillä kirkkaimmassakin vedessä oli mahdollista nähdä vain joitakin metrejä eteenpäin, ja miehistö saattoi vain toivoa ettei reitille satu suuria laivoja tai ulkonevia kalliota. Käytännössä sukellusvenettä ohjattiin silloin sokkona.

Saksalaiset sukellusveneet eli U-veneet pyrkivät olemaan pinnan alla mahdollisimman vähän, lähinnä äärimmäisissä sääolosuhteissa, hyökkäystilanteessa tai hävittäjäaluksia pakoillessaan. Tämä johtui useammastakin syystä. Ensinnäkin U-veneet kulkivat pinnan alla todella hitaasti, maksimissaan noin 15 kilometriä tunnissa. Toisekseen pinnan alla hengitysilman määrä ja laatu muodostuivat ongelmaksi sukelluksen kestäessä.  Kolmas syy oli edellä mainittu huono näkyvyys. Yöt sukellusveneen miehistö vietti kuitenkin mielellään sukelluksissa merenpohjassa, mikäli se teknisesti oli mahdollista. Merenpohjassa saattoi nukkua pelkäämättä joutuvansa hyörylaivan yliajamaksi tai hävittäjän tuhoamaksi.

Vaikka sukellusvenemiehistön elämä olikin täynnä hankaluuksia, joitan mukavuuksiakin sallittiin, erityisesti laivan kapteenille. Hänellä oli oma pieni hytti ja hieman tilaa henkilökohtaisille tavaroille. Sukellusveneissä oli usein matkustajana myös eläimiä. Kapteeni Schwieringerillä oli tapana pitää sukellusveneessä vähintään yhtä koiraa. Parhaimmillaan koiria oli hänen sukellusveneessään kuusi, kun Schwierengin miehistö päätti pelastaa upottamansa rahtilaivan hylyistä vedessä laatikossa ajelehtineen pienen mustan narttukoiran, joka pian tuli tiineeksi jo aiemmin veneessä olleesta uroskoirasta.  Kapteeni  Von Fostnerin sukellusveneessä puolestaan matkasi 12 lemmikkimarsua.

 Sukellusvene U.B. 110:n torpedohuone. Tyne & Wear Archives & Museums.

Sukellusvene U.B. 110:n torpedohuone. Tyne & Wear Archives & Museums.

Taistelutilanteessa U-veneessä vallitsi erikoinen tunnelma. Sukellusveneet toimivat itsenäisesti kapteeninsa harkintavallan alaisena, eivätkä saaneet käskyjä ylhäältä. Kapteeni teki hyökkäyspäätöksen yleensä periskoopin antaman pienen ja erittäin epäselvän näkymän perusteella.  Torpedon laukaisemisen ja osumisen muodostaman äänen jälkeen sukellusveneessä vallitsi hiljaisuus. Periskoopista saattoi nähdä ihmisten taistelevan hengestään, laivan täyttyvän vedellä ja pelastusveneiden kaatuvan, mutta nämä äänet eivät kuuluneet sukellusveneeseen. Miehistö eli eristyksissä omassa todellisuudessaan. Kapteeni Edgar von Spiegel kuvasi sukellusvenetaistelua seuraavasti:

Tehtävä oli hyvin raskas, ja täysin erilainen kuin maavoimissa taisteleminen. Jos ihminen joutuu tykistötulen kohteeksi ja saa käskyn lähteä juoksuhaudasta hyökkäykseen, hänet henkilökohtaisesti valtaa täydellinen jännitystila. Sukellusveneessä saatetaan ehkä istua pienessä hytissä juomassa aamukavia ja syömässä pekonia ja munia, kun pilliin puhalletaan tai puhelin soi, ja viestinä on: ’laiva näkyvissä’.
[...] Ja näiden pahuksen torpedojen aiheuttamat seuraukset olivat varmasti hyvin usein sydäntä särkeviä. Eräskin laiva, jonka keulaan iskeytyi torpedo, upposi ”kuin lentokone”. Kahdessa minuutissa tuo 10 000 -tonninen laiva katosi vedenpinnalta.”
 Willy Stöwer (1864–1931):  Sinking of the Linda Blanche out of Liverpool

Willy Stöwer (1864–1931): Sinking of the Linda Blanche out of Liverpool

Sukellusveneiden päätehtävä oli molemmissa maailmansodissa taloudellinen sodankäynti: ympärysvaltojen ja liittoutuneiden merireittien tehokas laivastosaarto ja kauppalaivojen huoltokuljetusten perillepääsyn estäminen Iso-Britanniaan. Sukellusveneet toimivatkin tehtävässään tehokkaasti. Kaikkiaan saksalaisten sukellusveneet upottivat I maailmansodan aikana yli 5000 laivaa ja toisen maailmansodan aikana noin 3 500 kauppalaivaa ja 175 sotalaivaa, jotka johtivat yhteensä noin  72 200 liittoutuneiden puolen merimiehen kuolemaan. Huomiota herättävimpiä upotuksia olivat matkustajalaivojen torpedoinnit, kuten RMS Lusitanian upottaminen, jossa sai surmansa 1198 ihmistä, joukossa myös useita lapsia. Saksalaisia sukellusvenemiehiä kuoli I maailmansodan aikana noin 5000 ja toisessa maailmansodassa eliittijoukkona pidetyistä sukellusvenemiehistön jäsenistä kuoli kolme neljäsosaa, lähes 30 000 miestä.

Lähteet:

Larson, Erik: Kuoleman Vanat (2015). Lusitanian kohtalokas matka.
Lawrence Paterson: Saksan sukellusveneet (2008). Takaa-ajajista takaa-ajetuiksi. 
Huijaavat opettajat ja varastavat valkokaulustyöläiset

Huijaavat opettajat ja varastavat valkokaulustyöläiset

Naisen nimitykset

Naisen nimitykset